Olen syömässä ja näen tuttavani, jota en tunne kovin hyvin mutta jonka olen kyllä silloin tällöin jutellut olevan ruokalan jonossa. Tuttavani huomaa myös minut, tervehtii ja jatkaa jonottamista ja minä syömistä. Tämä viaton tervehteminen synnyttää mielessäni pelon: entä jos tuo tuttavani jonotettuaan ruokaa tulee pöytääni syömään? Silloinhan menetän elähdyttävän yksinäisyyteni, ja joudun sitä paitsi antautumaan keskusteluun! 

Pelkoni seurauksena rupean kauhomaan ruokaa nopeammin jotta pääsen tätä mahdollista tilannetta pakoon. Huomioni ei myöskään ole enää ruoassa ja syömisessä, vaan se on karannut muualle, vastaansanomattomasti. Mieleni täyttävät analyysit ja kuvitelmat tilanteesta, jossa tuttavani tulee syömään kanssani: sieltä hän astelee, kaikessa tuttavallisessa vieraudessaan tervehtien uudestaan ja alas tarjottimen kanssa asettuen. Hän ryhtyy myös syömään, mutta tilanteeseen luonnollisesti kuuluu pieni jutustelu, eihän hän muuten tulisi syömään kanssani. Vaihtaisimme kuulumisia – kuinka syvällisesti? –, hän kertoo minulle puuhistaan – miten reagoin? – ja minä omistani – mitä oikein sanon kaikesta siitä mitä teen? – ja näin tilanne jatkuu, mutta! Mitä näiden jälkeen teen? Mistä ihmisten kanssa pitää puhua, en tiedä, olen varmasti nolo, enkä sano oikeita asioita, hikoiluttaa ja hävettää, pitää päästä karkuun…

Vaikka kuinka ahmin, olen kuitenkin niin alussa ruokailuani että en mitenkään ehdi kaikkea ruokaa kauhomaan suihini – ilman huomattavaa pahoinvointia jälkikäteen – ja tuttavani ehtii kuin ehtiikin syömään kanssani. Kuulumisia tosiaan vaihdetaan, puuhista puhutaan ja vähän muustakin, yhteisistä kiinnostuksen kohteistamme. Kaikki aiempi ahmiminen ja analysointi oli siis turhaa, aiheutin itselleni turhaa kärsimystä aiemmalla toiminnallani enkä siltikään voinut välttää tuttavani kohtaamista, joka lopulta meni omalla painollaan niin kuin tällaiset kohtaamiset yleensä, vain menemällä, ei huonosti tai hyvin. 

Tällaisen kohtaamisen mahdollistumiseen on kuitenkin yksi syy: kesken kaiken kärsimyksen sain itseni ja ajatukseni kiinni ja päästin ne menemään – avasin ajattelun käden. Ajatukseni olivat kuin käsitteellinen ajattelun nyrkki joka piti tiukasti kiinni ajatuksista, jotka tuttavan näkeminen herätti: haluan olla yksin; joudun sosialisoimaan jossain määrin vieraan henkilön kanssa; mitähän siitäkin tulee; mitä yleensä pitäisi sanoa; en tiedä, pitää paeta paikalta.

Avaamalla ajattelun käden päästin irti näistä ajatuksistani, jotka aiheuttivat kärsimystä. Ajattelun käsi avoimena nämä ajatukset kyllä heräävät, mutta käsitteellinen nyrkki ei purista niitä Tilanteessa alun alkaenkin ajattelun käsi avoimena ollessa olisin keskittynyt syömään rauhassa, ja mikäli tuttavani olisi tullut paikalle, olisin ottanut tilanteen sellaisena kuin se siinä on, jutellut jostain sopivan epämääräisestä, niin kuin tällaisissa tilanteissa yleensä tapana on. Toisaalta olisin myös voinut poistua paikalta rauhassa loppuun ruokailtuani, olinhan tullut paikalle tuttavaani aikaisemmin ja näin ollen todennäköisesti ollut häntä aiemmin syönyt ruokani. Näin olisin asettunut tilanteen virtaan ajattelun käsi avoimena ja ollut aiheuttamatta itselleni turhaa kärsimystä.

Avaamalla ajattelun käden, menemällä pienen itseni tuolle puolen, vähennän kärsimystäni ja mahdollistan kohtaamisia, joita ajatuksiinsa kiinnittynyt ajattelun käsi ei salli. Vähennän myös toisten kärsimystä: mistä tiedän, että tuttavani ei kärsinyt esimerkiksi lamauttavasta yksinäisyydestä, jota kanssani syöminen helpotti? Tai yksinkertaisemmin: ehkä tuttavani ei kärsinyt mistään, mutta satunnainen kohtaaminen kuitenkin vahvisti hänen uskoaan ihmisiin ja elämään? Entä jos olisin vienyt sen häneltä pois pitämällä itsekeskeisesti kiinni ajatuksistani ja halustani paeta? Olisin vain synnyttänyt lisää kärsimystä. Myötätunnon tien seuraaminen siis vaatii ajattelun käden avaamista ja tuo käsi avoimena maailmassa toimimista.

Kuva by @puidenkanssa, instagram: https://instagram.com/puidenkanssa?igshid=NTc4MTIwNjQ2YQ==